Sierra Leone

Nimi	Sierra Leone	Syntynyt	12.10.2019 Saksassa
Rotu	Oldenburginhevonen	Kasvattaja	Elisa Müller (evm)
Väri	Tummaruunikko	Omistaja	Riitteen kartano
Säkä	167 cm	Rekisterinumero	VH21-013-0007, #PKK
Sukupuoli	Ori	Koulutusaso	Grand Prix

Jos Leonri olisi ihminen, se olisi vanha ja arvokas herrasmies joka pukeutuisi mittatilattuihin smokkeihin ja katselisi kaikkia arvokkaan tietävästi lasiensa yli koristeelliseen kävelykeppiinsä nojaten.

Hevosenakin siinä on samoja piirteitä. Tallissa ruunikko seisoo usein tasajaloin käytävällä, tarkkailee rauhallisen arvokkaana tallilaisia ja höristelee ohikulkijoille herkkuja ja huomiota hamuten. Siltä onnistuu kaikki hoitotoimenpiteet leikiten, koska monivuotisen kilpauransa aikana on hoitotoimenpiteistä ja lastauksesta tullut sille rutiinia. Vieraita se katsoo aina hieman vinoon, niin ihmisiä kuin hevosiakin. Tuttujen hevosten kanssa ori tulee hyvin toimeen eikä se ole nahistelevaa tai riitaa haastavaa sorttia. Nuoremmat se kyllä pitää lempeän isällisesti tiukassa ruodussa – niin kuin omistajansakin, komentaa orin silkka olemus tietynlaista kunnioitusta sen ympärillä.

Leonri on hevonen jonka ikä arvataan harvoin oikein – vain harmaa karva otsaharjan alla kielii siitä että kyseessä on iäkäs hevonen, mutta hyväkuntoiset lihakset ja korvien väli kertovat omaa tarinaansa kymmenen vuotta nuoremmasta hevosesta jolla on vieläkin loputtomasti energiaa ja nuoruuden kujeita. Moni onkin sanonut ruunikon ikääntyneen kuin hyvä viini – vuosi vuodelta parempi. Leonrin tapauksessa se on tarkoittanut erityisesti parempaa energian kanavointia ja kokemuksen karttuessa siitä onkin tullut herkkä ja kärsivällinen ratsu.

Se ei ole kuitenkaan aloittelijoiden hevonen. Ratsuna ruunikko voi olla aika lannistava kokemus, se kun tekee vain sen mitä siltä osaa pyytää; jos ratsataja on vino, niin on Leonrikin. Suuret askeleet eivät ehkä ole ne helpoimmat istua, mutta kun Leonrin ratsastamisesta pääsee jyvälle voi se olla hyvinkin palkitseva ja miellyttävä treenikaveri. Se on koottujen askellajien ja väistöjen maestro, ja oikein ratsastettuna ruunikko tarjoilee klassisen kouluratsastuksen ystävälle silmillä syötävää karamellia.

Kaiken kaikkiaan Leonri on kokenut ja kaiken nähnyt konkari, jonka satulaan Adrik tapaa istuttaa edistyneimmät oppilaansa.

i Legolas old, musta, 171	ii Legrand old, musta, 170
	ie Europa old, mustanruunikko, 168
e Saint Lucia old, ruunikko, 162	ei Walter Lee old, musta, 164
	ee Sierra Nevada old, rautiaankimo, 161

Jälkeläiset: Linear 2023

---

Tässä sukutaulussa sitä onkin katseltavaa kerrakseen, niin kuin on sen tuottamassa hevosessakin, sillä sen nimet saavat klassisen kouluratsastuksen ystävän ja 90-luvulla Euroopan hevospiireissä yhtään aikaa viettäneen ihmisen suun ja silmät apposen auki. Tarkasti laadukkaista Eurooppalaisista linjoista valikoidut, toinen toistaan hulppeammat kouluhevoset edustivat aikansa kermaa ja ovat jättäneet jälkensä toinen toistaan prameampaa jälkikasvua, mukaan lukien Leonrin.

Isä Legolas oli uljas musta joka varasti suurten Eurooppalaisten areenoiden sydämet henkeäsalpaavalla tansillaan. Se oli yksi aikansa parhaita kouluhevosia, ja oli luonnollisesti kysytty jalostushevonen ympäri maailmaa. Vahvaleimainen ori sai vihreää valoa myös näyttelytuomaristolta ja edusti rotunsa huippykärkeä, ja alkoi jo nuorella iällä astumaan tammoja kovasta hinnasta. Se tuotti kahden vuosikymmenen aikana yli sata jälkeläistä ja jätti tämän maailman arvokkaasti kuoltuaan 29-vuotiaana vanhaan ikään omalla laitumellaan. 

          ii. Legrand 

          ie. Europa

e. Saint Lucia oli kouluhevonen kauneimmillaan. Adrikin ja ruunikon oldenburgilaisen matkat kohtasivat ensi kertaa ruuhkaisella tallinkäytävällä, jossa Suomesta Saksaan matkustanutta nuorikkoa ohjeistanut mies osoitti Lucian karsinaan ja kertoi väkevästi aksenttisella englannillaan. “It’s yours”, tarkoittaen että Adrik olisi tammasta tästä lähtien täydessä vastuussa ja osallistuisi sillä tallin kouluvalmennusohjelmaan päävalmentajan vahdissa. 

Kaksikko voitti hedelmällisen yhteistyönsä vuosina useita arvoluokkia ja ja kilpailivat myös Euroopanmestaruuskilpailuissa ansaiten vaativien yleisöjen hurraukset ja aplodit ja pronssisen mitalin.

Vaikkei Adrik koskaan saanut tamma omakseen, sillä tallinomistaja oli sen euronkolikot silmissä kiiluen myynyt vauraalle perheelle eikä siitä sen jälkeen enään näkynyt, oli sillä kuitenkin teetetty vanhuuspäivinään varsoja. Leonri oli yksi näistä, ja niinpä mies osti itselleen palan sydänhevostaan pienen ruunikon muodossa. 

          ei. Walter Lee  

          ee. Sierra Nevada

---

Päiväkirja

12. joulukuuta 2020

Hämärän tallipihan harmoninen hiljaisuus rikkoutui, kun suuret pariovet avautuivat narahtaen ja tumma puoliverinen asteli yöhön taluttajansa johdolla. Liiketunnistimella varustettu katulamppu napsahti päälle ja paljasti keskellä autiota pihaa patsastelevan ratsukon. Adrik oli suostunut lähtemään iltamaastoon ja oli tavalliseen tapaansa liian ajoissa.

”Mitä hemmettiä, tehän olette olleet siinä jo viisi minuuttia jos valokin ehti sammua?”

”Seitsemän”, kuului murahdus.

Keskustelu jatkui kiihkeällä venäjällä ja rauhoittui vasta kun Mikhael pääsi ratsaille. Hevoset pärskähtelivät ja niistä toinen pureksi hermostuneena kuolaimiaan. Kaksikko lähti liikkeelle.

”Mitä kuuluu?”, nuorempi ratsastaja kysyi yrittäen pehmentää kireää tunnelmaa.

”Mistä lähtien se on sinua kiinnostanut?”, kuului vastaus. Nuorikko hymähti ja kannusti ratsuaan eteenpäin. Casja pärskähteli ja otti tyytymättömiä sivuaskeleita.

---

1.2.2022 Peter Wellingtonin kouluvalmennus (Valokylän valmennusviikonloppu)

Nykyisen maailmantilanteen valossa aktiivinen valmentautuminen oli jäänyt jonnekkin to do- listan hännille, joten osallistuminen tällaiseen tilaisuuteen oli vähän hätäistä ja valmistautumatonta. Leonri oli ollut koko syksyn Haminassa ja minä puolestani ratsastanut pelkkiä raakoja nelivuotiaita, joten kun sitten vihdoinkin kiipesin alkuviikosta orin selkään, teki mieli perua koko viikonlopun sirkus.  

Mä en ollut ilmoittautunut vapaasta tahdostani, vaan takana oli parin viikon painostus liitelauseilla ”mutta kun se on niin lähellä” ja ”kyllä teidän nyt valmentautumaan pitäisi päästä”.

Niin, minun pitäisi. Kun Leonri marraskuussa palasi Lappiin, tuntuivat kaikki ongelmat kasautuvan ratsastajan. Vielä kauheampaa valmennuksista teki se, että Leonri osasi olla ihan kuolettavan yksinkertainen hevonen; se teki juuri sen mitä siltä pyysi. Ja koska se oli entinen ja nykyinen Grand Prix -tason hevonen, tiesi vieraskin valmentaja vain huokaista ja alkaa korjaamaan minun vikojani.

Vaan oppimassahan täällä oltiin, eikös? Niin ainakin yritin itselleni uskotella, kun hampaita kiristellen verryttelin minuun turhautunutta ruunikkoa kaikkien vetreinä tanssahtelevien kilparatsukkojen keskellä. Katsomo oli puolittain täyteen pakattu joka oli saavutus tällaisella pakkasella, ja pikkuhiltaa tapahtuman virallisuus alkoi seljetä minullekin kun ratsastajat riisuivat toppatakkinsa ja kiillotetut saappaat ja viralliset vaatteet paljastuivat alta. Oli seassa pari arkivaatteisiinkin pukeutunutta, mutta silti hävetti vähän ratsastaa kiillottamattomilla saappailla ja päivänsä nähneillä arkikuteilla kun hevosen harjakin oli letittämättä ja pintelit ja satulahuopa epävirallista väriä hehkeänvalkoisen sijaan. 

“Okay, let’s start shall we?” 

Lyhyenläntä mies nousi katsomon penkiltä ja sai minut hätkähtämään. Olin elänyt siinä uskossa ettei valmentaja ollut vielä paikalla, ja kelasin omatoimista verryttelyä hätäisesti läpi tietäen etten ollut tehnyt mitään oppikirjasuoritusta. Moni muukin näytti olevan hieman hämillään joten annoin asian olla ja toivoin ettei valmentaja ollut kiinnittänyt meihin liikaa huomiota.  

Valmennuksen aluksi Peter jututti kutakin ratsukkoa vuorollaan. Hän halusi kuulla kuinka pitkään ratsukot olivat työskennelleet yhdessä ja mikä ongelma meidät ylipäätään toi valmennukseen. Mä änkytin ruostuneella englannillani että olin ratsastanut Lenoria kohta kolme vuotta ja että se oli kyllä startannut Grand Prixiä mutta ei minun ratsastamanani. Ongelmiksi luettelin ainakin Leonrin herkkyyden ja säikkyyden ja miten mulla oli aina ollut ongelmia sen hallitsemisessa.

Ensimmäinen varsinainen tehtävä oli hevosten taivuttelu ravissa. Peter pyysi meitä tekemään myös temponvaihteluita ja etsimään hevosiin herkkää mutta napakkaa tuntumaa istunnan kautta. Hän löysi kaikkien ratsastuksesta jotakin parjattavaa mutta herui miehen suusta myös tarkoin harkittuja kehujakin. Pidin hänen tyylistään, se ei ollut kovin kaukana oman valmentajani puheesta, ja hänen vinkkinsä olivat selkeitä ja saivat minut oikeasti korjaamaan asioita joita en ollut huomannut.

”Misha, your hands are too high again. That makes the reins pinch your horses mouth. Try to feel the flow, not stop it.”

Melko nopeasti kävi selväksi että vaikka Peterillä riittikin pientä sanomista sieltä sun täältä olivat kaikki kuitenkin harjaantuneita ratsukkoja. Parin muun helpon ja lämmittelevän tehtävän jälkeen Peter halusi nähdä laukanvaihtoja diagonaalilla aluksi joka toisella, sitten joka askeleella. Katselin ensimmäisen ratsukon vaihtoja ja annoin Leonrille pidempää ohjaa kun kävelimme uralla yrittäen pysyä poissa muiden jaloista. Musta ori vaihtoi laukan hyvin mutta hermostui sitten yllättäen ja huiskaisi hännällään takajalan polkaisun kera ja rikkoi raville.

”No, no, no! Stop it! You use too much leg!”

Omaa vuoroani odotellessa katselin muita ratsukkoja lisää. Mustan orin selässä oli valkoisiin ratsastushousuihin pukeutunut blondi nainen jonka ääni tärisi kun hän vastasi tuohtuneelle Wellingtonille. Meidän lisäksemme maneesissa oli ylväästi itseään kantava suomenhevonen bruneten naisen kanssa ja toinen puoliverinen joka vaikutti aivan yhtä asiantuntevalta ja koppavalta kuin sen merkkivaatteisiin pukeutunut omistajakin.

Meidän vuoromme koittaessa Peter katsoi vaihdot hiljaa ja nyökytteli epämääräisesti. ”Do it again”, hän sanoi sitten niin kuin muillekin ennen meitä mutta sai minut silti vähän hikoilemaan. Onnistuin tekemään puhtaat vaihdot joka askeleella josta olin oikeastaan melko yllättynyt itsekin – koko viikkona kotona en ollut saanut paria askelta enemmän ennenkuin tahti oli rikkoutunut.

”Okay, good. It could be a little more active from behind but I don’t find anything else to nag about really.”