(Joulukuu 2021) Casjan matka Ratsukujalle, omistaja Mishan näkökulmasta.
Mä olin aika pitkään ajatellut että ei musta mitään hevosenomistajaa tulisi. Paljon oli ajatuksella leikitelty ja Excel-taulukkoja tehty mutta mä olin monta vuotta ollut siinä mindsetissä että varaa tai aikaa ei riittäisi pikkulapsiarjessa ja koiran kanssa.
Toinen ihminen joka ajatteli samaa oli mun hyvä ystäväni Evgenia. Me oltiin tutustuttu yliopistossa ja vaikka välillä olikin ollut kuivempia jaksoja kun ei puhuttu, niin juttu luisti joka kerta puhelimessa ja kasvokkain. Oltiin käyty festarillakin pari kesää sitten.
Kun sain kuulla että Evgenia muuttaisi Etelä-Suomesta Lappiin, olin ilahtunut. Yllättynyt ja ilahtunut. Kysyin siltä puhelimessa vaikka mulla olikin jo aavistus, ja aavistus vahvistettiin faktaksi kun se kertoi miehestä jonka se oli tavannut toissatalvena. Kyseessä oli Evgeniaa vähän vanhempi mies jolla oli jo eskari-ikäinen poika entisestä suhteesta. Ne oli ilmeisesti klikanneet ihan kunnolla, sillä kihlat oli järjestetty ja muksukin matkalla. Puskin mun mielen perukoilta pienen äänen joka muistutteli siitä miten sen viimesuhteet olivat menneet, sillä halusin uskoa että nyt olisi asiat eri tavalla ja se löysi vihdoinkin hyvän kumppanin itselleen.
No, miten mun ystävän ihmissuhdekuviot liittyivät hevoseen?
Siten, että kun me alettiin taas näkemään useammin, käytiin kahvilla ja seisoskeltiin muksujen kanssa leikkipuistossa, Evgenia otti puheeksi hevoset. Se oli kuulemma Helsingissä vuokrannut jotain estepuokkia silloin tällöin, mutta halusi taas kunnolla lajin pariin. Kutsuin sen Ratsukujalle ja äitiysloman jälkeisenä talvena Evgenia aloitti viikonloppuvuorot tallimestarina ja sai Juvalasta vuokralle eläköityneen kenttähevosruunan. Pian se alkoi kuitenkin puhumaan että halusi oman.
Se alko viattomana vitsailuna, ja pikkuhiljaa vitsit vaihtuivat WhatsApin kautta lähetettyihin linkkeihin joiden takana oli ilmoituksia toinen toistaan prameammista hevosista. Myönsin kyllä Evgenialle että olin miettinyt hevosen hankintaa, mutta puhuin myös totta taloudesta ja tein selväksi ettei se ollut ainakaan sillä hetkellä kovin todennäköistä. Yleensä mä aina kyllä kahlasin kaikki ilmoitukset läpi ja kommentoin joka toiseen että ei riitä rahat, sitä seuraaviin että liian sitä tai tätä, mutta yritin myös kohteliaasti ignoorata osan etten heittäisi liikaa bensaa liekkeihin.
Mutta yksi ilta tallivuorossa Evgenia istui mua vastapäätä satulahuoneen pöytään, avasi läppärinsä ja käänsi sitten ruudun mun nähtäväkseni. Katselin tummakarvaisen hevosen myyntikuvia ja pitkästä aikaa aito kiinnostus nosti päätään mun sisälläni.
”6-vuotias. Tuotu Venäjältä Suomeen neljä vuotta sitten. Terve”, Evgenia latoi venäjäksi. Kun nostin katseeni ruudulta, se tuijotti mua suoraan silmiin.
”Misha mä luulen että tää on nyt se. Laitoin viestiä jo myyjällekin, se asuu Oulussa. Voitais mennä ensviikolla katsomaan.
